|
Kotkan Kairossa Adolfsen-sukuseuran 30-vuotisjuhlat 4.8.2018
><<<<<<<<<<<<<<<>>>>>>>>>>>>><<<<<<<<<<<<<<<<<<
Adolfsen-sukuseuran 30-vuotisjuhlapuhe
Tuomo Silenti 4.8.2018
Rakkaat sukulaiset! Kära släktingar!
Vuonna 1872 esivanhempamme sahamestari Adolf Olaus Jakobsen ja vaimonsa Grethe Marie Martinsen saapuivat purjealus Amazonilla kuuden lapsensa kanssa Norjan Tistedalenista Fredrikstadin satamakaupungin kautta Suomeen Kotka-nimiseen saareen. Aluksen perämiehen kertoman mukaan parkkilaivalla matkusti maahamme kaikkiaan 40 norjalaista perhettä. Maamme oli tuolloin tukevasti osa Venäjää, eli tarkemmin sanottuna Venäjän keisarikuntaan kuuluva autonominen Suomen Suuriruhtinaskunta. Venäjän keisarina ja Suomen suuriruhtinaana oli tsaari Aleksanteri II. Itsenäisen Suomen valtion syntyyn kului vielä 45 vuotta. Norjalaisten saapuessa maahamme ei myöskään ollut Kotka-nimistä kaupunkia, sillä kaupunkioikeudet se sai vasta 1879.
Koska Kotkan saari näytti Krimin sodan jäljiltä kiviseltä ja kolkolta hökkelikylältä, oli purjealuksen perämiehen kertoman mukaan laivan rantauduttua monelta matkalaiselta päässyt itku. Ankeasta laivamatkasta huolimatta nuorten kesken syntyi romansseja. Perimätiedon mukaan ruotsalaistaustaisen Johan Larssonin tytär 18-vuotias Anna-Stina Larsson oli kävellyt edes takaisin tuulisella laivan kannella kietoutuneena koko vartalon ympäri pidettävään isokokoiseen saaliin ja nähdessään 17-vuotiaan Adolf Jakobsenin pojan Mareniuksen värjöttelemässä kannella sanoi tälle norjaksi: Kom hit Du lille gutt og varm deg under sjalet mitt:” (Tule tänne pikkupoika lämmittelemään saalini alle). Ikäistään nuoremmalta näyttänyt Marenius oli noudattanut pyyntöä eikä hän nyt kait ihan pikkupoika ollutkaan, sillä jo kahden vuoden päästä pari vihittiin avioliittoon.
Mutta mikä sitten sai norjalaiset jättämään tunturimaan ja muuttamaan vieraalle maalle?
Norjan metsävarat alkoivat ehtyä 1860-luvulla ja monet Norjan Glomma-joen varrella toimineet vesisahat joutuivat lopettamaan toimintansa, mikä aiheutti erityisesti Tistedalenissa asuneiden esivanhempiemme perheissä suurta työttömyyttä ja sen myötä elintason laskua. Asian tilan korjaamiseksi ratkaisuksi löytyi siirtolaisuus, jolloin osa norjalaisista sahamiehistä muutti Pohjois-Amerikkaan. Toiset sahamiehet muuttivat taas Suomeen Kotkan saareen Hans Gutzeitin perustamalle höyrysahalle. Norjalaisten siirtolaisuus ei 1800-luvun puolivälissä ollut mitenkään poikkeuksellista, ja esimerkiksi Euroopan maista Norjasta lähti toiseksi eniten siirtolaisia väkilukuun suhteutettuna. Vain Irlanti oli edellä.
Sahapatruuna Hans Gutzeit oli vieraillut maassamme jo muutamia vuosia aikaisemmin ja nähnyt täällä valtavat metsävarat. Hän oli päässyt selville, että talonpojat katovuosien kärsimysten jälkeen myivät metsiään pilkkahintaan saadakseen näin rahaa siemenviljan ostoon. Monet Gutzeitin Suomeen värväämät norjalaiset ammattimiehet olivat sahapatruunalle tuttuja jo Gutzeitin Fredrikstadin omistamalta sahalta, joten saman työnantajan palvelukseen oli turvallista asettua. Olihan Gutzeit sitä paitsi kannustimena luvannut työväelleen tuplapalkat! Kaikesta huolimatta syksyinen saarimaisema oli pitkän merimatkan jälkeen ollut monelle norjalaiselle kuitenkin järkytys, mutta toisaalta kaikille maahanmuuttajille oli tarjolla työtä ja asunnot, jotka sahanperustaja Hans Gutzeit oli hyvissä ajoin ennen työväen saapumista rakennuttanut. Sitä paitsi hän kantoi huolta myös henkisestä hyvinvoinnista järjestämällä työväelleen, koulun, rukoushuoneen ja kirjaston.
Sahatoiminta käynnistyy
Työt Kotkan Norskan höyrysahalla, joka oli tuolloin Suomen suurin, käynnistyivät marraskuussa 1872. Silloisella päivätyölistalla esiintyy 42 norjalaista. Heidän ammattinimikkeistä mainittakoon kehäsahaajat, särmääjät, lajittelijat, viilaajat, konemiehet ja sepät. Tältä listalta löytyy myös sahamestari Adolf Jakobsenin ja hänen poikiensa Mareniuksen ja Hansin nimet. Alkuaikoina norjalaisten ja suomalaisten työntekijöiden palkoissa oli huomattava ero, sillä norjalaisen päiväpalkka oli 2 markka 30 penniä, kun suomalaisen vain 1 markka 50 penniä. Tämä alkuaikojen suuri palkkaero ketoo juuri siitä, että norjalaiset olivat ammattimiehiä.
Hans Gutzeit järjesti Norskan sahan avajaisista valtavat juhlat juominkeineen, mutta monet sukulaisistamme jättivät juomat väliin ja pyysivät osansa rahassa. Maahanmuuttaja esivanhempamme olivat näet metodisteja ja täysin raittiita. Tämä uskonsuunta oli levinnyt Norjaan 1800-luvun alussa ja saanut maassa tukevan jalansijan. Norskan sahan avajaisista on pitkä kuvaus Helsingfors Dagbladissa.
Vuoden lopulla 1872 Gutzeitin palveluksessa noin oli 60 henkeä ja Kotkaan oli muodostunut noin 250 hengen siirtokunta.
Sahatoiminnan ollessa vilkkaimmillaan Norskan ja Hallan sahoille muutti noin 90 perhettä, mutta jo 1870-luvun loppuun mennessä laman iskiessä Suomen sahoille, suuri osa palasi takaisin Norjaan tai muutti Pohjois-Amerikkaan. Mutta silti vielä 1879 joka kuudes Kotkan asukkaista oli norjalainen. Ne norjalaiset, jotka jäivät, olivat yleensä sahalla paremmissa tehävissä kuten toimihenkilöinä, esimiehinä ja sahamestareina. Moni heistä oli lisäksi avioitunut suomalaisen kanssa ja sopeutunut hyvin Suomeen. Kuitenkaan tämä ensimmäinen Suomeen muuttanut norjalainen sukupolvi ei juurikaan halunnut opetella suomen kieltä, mutta saunomisen moni norjalainen silti omaksui.
Moderni saha
Norskalla tarvittiin vuodessa 260 000 tukkia, mikä merkitsi noin 185 000 puun kaatamista. Alin läpimitta oli 8 tuumaa, mutta yleensä se oli noin 10 tuumaa. Kuten jo aikaisemmin totesin, saha oli Suomen uudenaikaisin ja keskikokoisen tukin muuttuminen lankuiksi ja laudoiksi kesti moniteräisessä kehäsahassa noin viisi minuuttia. Työmiehen päivä alkoi aamulla klo 6.00 ja jatkui iltaan klo 6.00. Aamiaistuntia ei ollut, joten syömiseen ei voinut käyttää paljon aikaa. Eväät syötiin työn äärellä eli samalla kun tukki kulki raamin läpi, haukattiin nopeasti voileipää ja juotiin päälle kahvia.
Tuohon aikaan ei tunnettu työsuojelua, joten tapaturmia sattui tavan takaa. Vuonna 1908 halkaisusirkkelinhoitaja Hans Petter Anderssen kuoli tapaturmaisesti Hallan sahalla ja sahamiesten kesken todettiin, että Anderssen oli ensimmäinen, joka sai klyyvat mennessään. Hans Petter oli naimisissa Anna Stina Adolfsenin Wilhelmina siskon kanssa.
Norjalaisten sahamiesten merkittävyys
Norjalaiset esi-isämme saapuivat maahamme saha-ammattilaisina ja sahateollisuudessa heidän merkittävyytensä ei niinkään ollut suurissa tuotanto- tai vientimäärissä, vaan osaamisen ja laadun arvostuksen välittämisessä. Norjalainen ammattityövoima osasi sahaamisen perin pohjin ja sahat olivat hyvin johdettuja. Norjalaisten laatutietoinen asenne välittyi siten vähitellen suomalaisomisteisiin sahoihin. Norjalaiset toivat mukanaan myös uutena markkinalaueena Saksan ja Englannin lisäksi Ranskan, joten viennin jakautuminen useihin maihin tasoitti kannattavuutta.
Tässä on tiivistetysti norjalaisten esivanhempiemme perheen alkuhistoria Suomessa.
Mutta nyt vietämme sukuseuramme 30-vuotisjuhlaa ja siirrymme tarkastelemaan seuran syntyvaiheita ja ennen kaikkea seuran toimintaa sekä sen aikaansaannoksia.
Adolfsen-sukuseuran perustava kokous pidettiin lähes päivälleen 30 vuotta sitten ravintola Leikarissa. Itse en päässyt siihen osallistumaan, mutta tiedän, että täällä on monta sellaista henkilöä, jotka silloin olivat läsnä. Sukuseura kuten ei mikään muukaan yhdistys synny itsestään, vaan sen perustamiseen tarvitaan ideointia, organisointikykyä ja työtä.
Valotan hieman sukuseuramme syntyhistoriaa. Adolfsenin sukuseuran syntyyn vaikutti ratkaisevasti Martti ja Eeva Ahtisaaren kesäinen yllätysvierailu vuonna 1985 Kotkaan Martin Raili-serkun luokse. Vielä tuolloin sukulaisten luo saatettiin poiketa kyläilemään ennalta ilmoittamatta, mutta nykyisin kuten tiedämme, se on jo harvinaisempaa. Noihin aikoihin Martti oli siirtynyt pitkältä ulkomaan komennukselta ulkoministeriön kehitysyhteistyöosastolle alivaltiosihteeriksi ja hän oli alkanut tuntea tarvetta tutustuttaa Eva-vaimo norjalaistaustaisiin sukulaisiinsa. Ilta Raili-serkun kotona oli kulunut rattoisasti ja suvun asioita oli käsitelty perusteellisesti. Ja jotta joitain tuloksia olisi saatu aikaan, Martti oli ehdottanut visiitin päätteeksi Railille, että kun ”sinä vaikutat niin tomeralta naiselta”, niin sinähän voisit alkaa suunnitella laajempaa sukutapaamista.
Tästä Raili, jota myös norjalaiset sukunsa juuret olivat alkaneet kiinnostaa, sai sysäyksen lähteä muuttamaan ajatusta konkreettiseksi toiminnaksi. Hyvänä organisaattorina Raili perusti heti ”esikunnan”, jonka sihteeriksi lupautui Mirja-sisko. Esikunnan jäseniksi Raili ja Mirja pyysivät Eino-isänsä sisarien lapsia, siis serkkujaan. Nyt tämä joukko alkoi ottaa yhteyttä Kotkassa asuviin sukulaisiinsa ja vähitellen muodostui Adolf Jakobsenin jälkeläisten sukuhaarakohtainen verkosto. Tässä vaiheessa Raili sai ajatuksen, että jos kerran järjestetään sukukokous, niin miksei sitten samalla voitaisi perustaa sukuseuraa. Niinpä Raili hankki Sukuseurojen Keskusliitosta säännösluonnoksen, joka sitten esikunnassa muokattiin sopivaksi Adolfsenin–sukuseuran säännöiksi. Säännöt hyväksyttiin hotelli Leikarin sukukokouksessa vuonna 1988 ja ne ovat edelleen voimassa vain pienin muutoksin. Leikarin kokouksessa Raili valittiin sukuseuran itseoikeutetuksi puheenjohtajaksi ja Mirja sihteeriksi. Näissä tehtävissä he ovat toimineet 30 vuotta eli yhden sukupolven iän, jota on pidettävä hatunnoston arvoisena tekona. (TÄHÄN APLODIT!!)
Sukuseuran sääntöjen mukaan seuran tarkoituksena on mm. selvittää suvun vaiheita ja historiaa, vaalia suvun perinteitä ja edistää yhteenkuuluvuuden tunnetta jäsentensä keskuudessa. Voidaankin kysyä, kuinka tässä sitten on onnistuttu?
Mielestäni loistavasti, sillä seuran aloitteesta Kotkan kaupunki kunnosti ja modernisoi vanhat saha-ammattilaisten Norjalaispytingit, joissa esivanhempamme aloittivat, keittiön ja kamarin suuruisessa asunnossa, uuden elämän vieraalla maalla. Erittäin arvokkaana tekona on myös pidettävä sitä, että Adolf ja Grethe Jakobsenin vanhimman pojan Marenius Adolfsenin ja hänen vaimonsa Anna-Stinan hautakiveen on saatu asennetuksi muistolaatta, kertomaan suvun norjalaisista juuristamme. Merkittävä on niin ikään sukuseuran koostama valokuvin varustettu Adolfsen sukupuu ja internetissä toimivat sukuseuran kotisivut, joilla on julkaistu joukko suvun historiaa käsitteleviä artikkeleita ja katsauksia. Yhteenkuuluvaisuuden tunteen symbolina on pidettävä vielä sukuseuralle tehtyä standaaria ja viiriä ja Erkki Kannoston suunnittelemaa seuran kultaista korua. Yhteenkuuluvaisuuden tunnetta on ylläpidetty ja vahvistettu järjestämällä lukuisia sukukokouksia, kiertoajaluja, teatteriretkiä ja oopperamatkoja. Kerran sukukokous on pidetty Norjassa, minkä toteuttaminen on vaatinut erinomaista organisointikykyä. Jäsenkirjettä, joka nykyisin ilmestyy sähköisessä muodossa, on toimitettu kaikkiaan 50 numeroa, joka myös on oiva osoitus pitkäjänteisyydestä. Yllä mainituista aikaansaannoksista ja sukuseuran toiminnan ylläpidosta 30 vuoden ajalta on kiitettävä myös aktiivista seuran hallitusta.
Kun nyt vietämme sukuseuramme 30-vuotisjuhlaa, voimme myös hyvällä syyllä tarkastella, mitä muuta merkittävää sukumme piirissä on tapahtunut viimeisen 30 vuoden aikana. Yksilöimättä ketään moni sukulaisemme on niittänyt mainetta taiteen eri osa-alueilla. Taiteellinen lahjakkuus ja erityisesti musikaalisuus näyttävätkin kulkevan sukumme piirissä vahvoina. Musikaalisuus ilmeni jo 1880-luvulla, jolloin Marenius Adolfsenin perhe lauloi neliäänisesti hengellisiä lauluja soutaessaan Hallasta sunnuntaisin Jumalanpalvelukseen Kymin kirkkoon. Myös yhteiskuntaelämän eri alueilla ovat sukulaisemme kunnostautuneet. Mutta ylitse muiden on kuitenkin mainittava Martti Ahtisaaren valitseminen ensi kertaa Suomessa järjestetyllä suoralla kansanvaalilla tasavallan kymmenenneksi presidentiksi. Lisäksi Norjan suurkäräjien valitsema Nobel-komitea myönsi hänelle ensimmäisenä suomalaisena Nobelin rauhanpalkinnon. Tällaisiin saavutuksiin ei ole yltänyt kukaan toinen suomalainen.
Sukuseuramme on siis 30 vuoden ikäinen eli yhden sukupolven mittainen ja tästä eteenpäin käynnistyy sukuseuramme historian toinen sukupolvi. Toivon, että seura onnistuu seuraavankin 30-vuotiskauden aikana ylläpitämään sukuseuran tavoitteita ja rekrytoimaan seuran hallitukseen motivoituneita norjalaisista juuristaan kiinnostuneita jäseniä. Haluan lopuksi vielä todeta, että on ollut suuri ilo ja kunnia kuulua tähän vahvoista persoonista muodostuneeseen sukuyhteisöön ja juuri sukuseuran ponnistelujen ansiosta olemme nyt täällä.
--------------------------------------------------
Suomi - 100 suvussamme 2017
Sukumme lähihistoriaa:
RAUTAVAARA, os. Nykänen Greta Maria Elisabet
s. 12.01.1917 Kotka, k. 21.09.2009 Rovaniemi
Osallistunut lottatoimintaan:
Talvisodassa:
- Viipurin komendanttivirasto
- 6.Div.Esikunta (Kannaksen läntinen rintamalohko)
- 5.Div. Esikunta
- II Armeijakunnan Esikunta (rahasto)
Jatkosodassa:
- Rajatoimisto
- JR24 (ruotsinkielinen, Miehikkälä, Ino, Jessoila, Porlammi)
- II Armeijakunnan tupakkavarasto Suojoen Mundjärvellä
- Karjalan Armeijan Esikunta (Pitkäranta)
(6. ja 5. Div Esikunta, Rajatoimisto ja JR24 olivat muonitus- ja kanttiinityötä, muut toimistotyötä.)
Toiminut mm. Lotta Svärd järjestön Kotkan II paikallisosaston sihteerinä ja Viipurin piirin Käkisalmen paikallisosaston keräys- ja kansliajaostossa sekä Et. Kymenlaakson piirin Kotkan II paikallisosaston toimisto- ja viestijaostossa.
Kunniamerkit:
- Sodan 1939-1940 muistomitali soljella ”Karjalan kannas” (v. 1940)
- II luokan vapaudenmitali (v. 1941)
- Kolmen Kannaksen Koukkaajien muistoristi (v. 1955)
- Sodan 1941-1945 Muistomitali (v. 1957)
- Karjalan Risti
(Karjalan armeijan Aunuksen ryhmän Esikunnan muistoristi) (v. 1957)
- Karjalaisen siirtoväen muistomitali (v. 1977)
- Vapaussoturien Huoltosäätiön Sininen risti (v. 1982)
- Lottamuistomitali (6.12.1993)
Greta Maria Elisabet
Rautavaara, os Nykänen
Ahtisaari (v:een 1937 Adolfsen) Oiva Alvar 23.03.1908 – 20.02.1976
Sotilasarvo: Sotilasmestari
Osallistunut taisteluihin: Huoltojoukoissa
1939 – 1940 Kannaksen puolustustaistelu
1941 – 1944 Syväri, Karjalan kannas, Pohjois-Suomen sotatoimet
Kunniamerkit: Mm. 39 -40
Vm 1 (4.12.41)
VR 4 (24.3.42)
SVR M I kr (6.12.50)
SU pronssinen ansiomitali – Omist. kirja
Mm. 41-45 - ” -
LOMMI Harri 07.02.1929 –
Sotilaskoulutus: Aliupseerikoulu ja UK, kertaamassa 1956 jonka jälkeen ylennys luutnantiksi.
Osallistunut taisteluihin Sotilaspoika-Tykkimiehenä 1942 (13-vuotiaana !)
Kotkan Palotorninvuorella, jossa yksikkö 25. Kevyt Ilmatorjuntajaos Torni sijaitsi
Keväällä 1943 yritti taas ilmatorjuntajoukkoihin Vesitorninmäelle, mutta kahden vuorokauden mukanaolon jälkeen paljastui liian nuoreksi ollakseen tykkimies.
Pääsi kuitenkin Rykmentin Esikuntaan jossa toimi lähetin asemassa olevana Sotilaspoikana.
Lommi Harri Vilho - 1942 Sotilaspoikana (13 v.)
Harri Lommin sotamuistoja jäsensivuilla!
Adolfsen Eino Erland 07.06.1913 – 27.06.1988
Sotilasarvo: Alikersantti (04.06.1971 Kersantti)
Osallistunut taisteluihin Tykinjohtajana:
1939 – 1940 aikana Rt:n ja it.taistelut
10.9.1939 – 6.7.1940 ( 9 kk 26 pv)
1941 – 1944 Virolahden saaristo, Teikari, Koivisto, Suursaari
1.7.1941 – 11.11.1944 (3 v 4 kk 10 pv)
Kunniamerkit: Vm 2 (1940)
Eino Adolfsenin varusmiesaika 1.12.1934 – 13.2.1936 (440 päivää)
<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<<
Sukuseuran perustaminen
Adolfsen–sukuseuran perustava kokous pidettiin 6.8.1988 Kotkan Leikarissa, jolloin syntyi Adolfsen-sukuseura niminen rekisteröimätön yhdistys. (nykyisin rekisteröity)
Seuran tarkoituksena on selvittää suvun vaiheita ja historiaa, vaalia suvun perinteitä ja edistää yhteenkuuluvuuden tunnetta jäsentensä keskuudessa. (2§)
Seura pyrkii toteuttamaan tarkoitusperiään mm
- järjestämällä kokouksia, sukupäiviä ja retkiä ja muita tilaisuuksia
- keräämällä ja arkistoimalla sukua koskevaa tietoutta
- selvittämällä ja auttamalla suvun jäseniä selvittämään suvun vaiheita,
sekä saattamalla tutkimustyön tulokset jäsenistön tietoon
- harjoittamalla sukuseuran tarkoitusperiä edistävää julkaisutoimintaa
- pitämällä luetteloa suvun jäsenistä (3§)
| 
